Alumnit

 

Teemu Muurimäki, muotisuunnittelija

 

Antti Tenezt,  biotaiteilija

 

 

Susanna Tyrväinen, muotoilija (kuva Riikka Kinnunen)

       

Olen keramiikka- ja lasimuotoilija Pieksämäeltä. Kävin Taidelukion Savonlinnassa 1999-2002. Lapsesta asti piirtäminen on ollut yksi suosikki puuhistani. Tähän varmasti on edesauttanut äitini kiinnostus taiteisiin. Äidilläni on maailman vakain käsi. Hän olisi halunnut opiskella muotisuunnittelijaksi, mutta siihen aikaan maailma oli hieman toisenlainen. Hänen vanhempansa kannustivat häntä etsimään ”oikeita töitä”. Minun äitini kannusti minua tekemään mitä haluan.

Ala-asteikäisenä jaoin äitini kiinnostuksen muotiin ja vaatteisiin. Katsoimme yhdessä Kauniita ja Rohkeita ja minä suunnittelin iltapukuja ja arkiasuja. Välillä myös yritin ommella niitä, mutta se ei oikein toiminut. Kesäisin serkkuni kanssi piirsimme hajuvesimainoksia. Kohokohta oli suunnitella erilaisia hajuvesipulloja. Yksinhuoltaja äiti oli harvoin kotona ja toisaalta oli välttämätöntä keksiä itselleen mielekästä tekemistä. Meillä oli harvoin varaa hyvälaatuiseen paperiin.

Yläasteella ,mietittäessä opintoja, kuvataideopettajani Riitta Huttunen kysyi, että aioinko hakea taidelukioon. En ollut edes tiennyt, että voisin hakea. Tähän mennessä olin ajatellut, että lähtisin opiskelemaan kieliä ja ryhtyisin tulkiksi tai kääntäjäksi, hankkisin ”oikeita” töitä. Opettamisesta en ollut yhtään kiinnostunut. En ollut kovin sosiaalinen ja pelkäsin esiintymistilanteita. Vastasin opettajalleni, että meillä ei todennäköisesti ollut varaa. Riitta otti äitiini yhteyttä, kertoi olemassa olevista tukimuodoista ja kannusti hakemaan. Äitini ilmoitti minulle, että jos vain haluaisin voisin hakea. Pärjäisimme kyllä.

 

Taikkari

Hain Savonlinnan ja Lahden Taidelukioihin. Pääsykokeissa Savonlinnan Taidelukio tuntui heti omalle. Laitoin sen ykkösvaihtoehdoksi. Kun paksu kirje tuli postissa, tiesin, että tässä se nyt on pääsylippu pois Pieksämäeltä! Olin todella onnellinen.

Minusta tuntui, että kaikki muut tiesivät taiteesta paljon enemmän kuin minä. Olin kyllä taitava, mutta tunsin oloni tietämättömäksi, jonka käänsin mielessäni tyhmäksi. Muilla oli kuvataidekolupohjaa ja minulla ei. En tuntenut taiteilijoita laajemmin. Muutamia, joiden työt kiinnostivat minua: Dali (oikeastaan vain Dali). Asiahan siis ei ole näin. Et ole tyhmä jos et tiedä jotain, opettele, ota selvää, kysy.

Alkuun etsittiin suuntautumislinja. En muista tarkkaan oliko se kuukauden opiskelut aina per linja, vai enemmän, mutta vaihtoehdot olivat yleinen kuvataide, soveltava ja graafinen. Sain valita, sovelluin jokaiseen linjaan. Valitsin yleisen kuvataiteen. Soveltava painotti aikapaljon kankaisiin ja graafinen vaikutti liian rajatulta. Yleisellä kuvataiteella saisin enemmän oppia maalaamisesta ja grafiikasta. Varsinkin grafiikka kiinnosti minua kovasti.

Opettajana toimi Kare Lampinen. Pidin hänen huumoristaan ja tavastaan opettaa. Hän antoi kritiikkiä ja pakotti meidät ajattelemaan. Alastonmallin piirustustunneilla hän käveli taakse. Katsoi vähän aikaa ja kysyi mikä kohta on pielessä. Lopputulema oli aina:” Pyyhitkö sinä vai pyyhinkö minä”. Tämä toimi minulle. Tehdään niin kauan, että osataan. Jos virhettä ei korjaa, se ei siitä kuvittelemalla mihinkään lähde. Sitten kun osataan, niin sitten voidaan rikkoa rajoja. Nimesimme Karen herra Säämiskäksi ja valmistuessa ompelimme hänelle säämiskänahkaisen lapasen.

Valinnaisaineisiin otin keramiikan. Se ei ollut mikään yleisöryntäyksen aine. Meitä taisi olla 4-5 opiskelijaa. Meillä oli keramiikka luokassa aina hyvä meininki. Opettajana toimi Marjo Eskonen. Marjo paljasti, meille, että hän jätti rumat työt aina hyllyn reunalle, jos ne vaikka tippuisivat vahingossa alas. Odotimme aina mielenkiinnolla, että löytyikö oma työ seuraavalla viikolla hyllyn reunalta.

Kannustusta taiteeseen tarjosivat myös muut opettajat. Musiikin opettaja tilasi minulta ison maalauksen kotinsa oveen ja koulun sihteeri halusi ostaa tekemäni maljakon. Kesätyö Markunsavipajan myyjänä valoi myös uskoa, siihen että taiteesta voisi löytyä ammatti.

Taidelukio tarjosi minulle paikan, jossa sain olla oma itseni ja kasvaa. Tapasin ihmisiä, jotka olivat hengenheimolaisia ja ovat ystäviä edelleen. Joukkoon mahtui kyllä myös niitä, joiden kanssa oli vaikeaa. Niitä on joka paikassa. Antaa niiden olla. Hyvällä asenteella pärjää, huonolla ei. Tai no pärjää silläkin, mutta saa enemmän ryppyjä. Koulun kahvio oli mainio paikka jutella ja alakerran käytävillä oleva sohva mainio paikka ottaa hyppytunnilla nokoset. Taikkarin loputtua alkoi vaikeus. Tähän asti elämä oli kuitenkin aika helppoa.

 

Muotoiluakatemia

Piti päättää mitä lähtisi opiskelemaan. Mikä minusta tulee isona. En halunnut jäädä Savonlinnaan. Ystävät muuttivat kuka mihinkin opiskelemaan tai töihin. Minulle ei ollut Savonlinnassa mielekkäitä töitä, joten muutin takaisin äitini luokse Pieksämäelle. Olen aika vakuuttunut, että Kauko Röyhkä on viettänyt jonkun ajanjakson Pieksämäellä.

Mietin erilaisia vaihtoehtoja ja työskentelin milloin missäkin työmarkkinatuella. Ukkini kannusti minua sanomalla:” Siinä on sinulle ihan tarpeeksi taidetta, jos menet kampaajaksi” Mummoni halusi minusta hierojan. Kukkakaupassa olo vahvisti kokemustani siitä, että jotain taiteenparissa. Hain ekana vuonna Tampereelle kuvataidelinjalle ja Lahteen korumuotoiluun. En päässyt pääsykokeisiin. Seuraavana vuonna hain Lahteen korumuotoiluun ja Kuopioon keramiikka- ja lasimuotoiluun. Kuopion ennakkotehtävät meni paremmin, joten laitoin sen ykkösvalinnaksi. Tampereelle en enää hakenut, koska ajattelin, että voin aina maalata, mutta keramiikka vaatisi uunit ja välineet ja tarvitsin lisää oppia. Jälkeenpäin tiedän, että tämä ei ole näin. Taidelukion jälkeen ei ole vielä valmis. Taideopetuksella on paljon tarjottavana edessäpäin. Joten jos mietit meneväsi kuvataidelijalle, niin mene.

En silti ollut mitenkään varma valinnastani. Pääsin pääsykokeisiin. Vielä haastattelussa mietin, että pitäisikö sanoa, että ottakaa tänne joku joka on varmempi valinnastaan ja haluaa tätä enemmän kuin minä. Kysyttäessä miksi juuri minut valittaisiin, kuitenkin, pitkän hiljaisen hetken jälkeen, vastasin että minulla on keramiikkaan tarvittavaa pitkäjänteisyyttä ja halua oppia lisää.

Pääsin sisään Kuopion Muotoiluakatemiaan. Olin siellä vuodet 2004-2008 ja taas minulla oli samanhenkisiä ihmisiä ympärilläni. Ihania ystäviä ja yllätys yllätys, joukossa oli myös kusipäitä! Se yllätti vieläkin. Nämä ystävyyssuhteen ovat tärkeitä. Ne on niitä verkostoja joiden kanssa on helppoa suunnitella projekteja ja heihin voi ottaa aina yhteyttä ammattillisissa ongelmakohdissa (tai muuten vaan).

Olin myöskin taas tilanteessa, jossa en tiennyt mitään. Muut tiesivät suunnittelijoita ja tiesivät arabian astiamalleja ja osasivat nimetä niitä ja hengittivät designia, kun minä hengitin kipsipölyä. Selkeä ero edelliseen kouluun oli ikäjakauma. Ikäjakauma oli kahdeksantoistavuotiaasta viisikymppiseen. Oli hienoa huomata, että vielä viisikymppisenäkin voi vaihtaa alaa. Sen todisti luokallamme ollut burnoutin saanut luomuviljelijä. Hänen kanssaan teen vieläkin yhteisiä keramiikkaprojekteja.

Keramiikassa keskityin posliinivalusaveen, koristelutekniikoihin ja muotin tekemiseen. Lasi ei kiinnostanut minua niin paljoa. Se oli viehättävää, mutta koin että keramiikkaa minun olisi mahdollisuus tehdä myös tulevaisuudessa. Kuitenkin opintoreissulla Nuutajärvelle, jotain jäi kytemään. Siellä tapasin lasinpuhaltajamestari Kari Alakosken, jonka kanssa teen yhteistyötä. Kari puhalsi jokaiselle meistä lasiesineet. Suunnitelmani mukaista työtä ei ollut teknisesti mahdolista puhaltaa. Se oli jännittävä ongelma. Oli hauskaa nähdä sama kipinä lasinpuhaltajan silmissä. Hän oli nähnyt jotain uutta.

Vielä enemmän innostuin lasista vaihto-opiskeluaikana Saksassa 2006. Tein projektin, jossa yhdistettiin keramiikkaa ja lasia. Lasiesineet puhallettiin Derenburgin lasitehtaalla. Lasi alkoi kiehtoa. Olin pajalla aina. Oli ihanaa päästä töihin. Työskentelin aamusta iltaan, koska se oli mahdollista. Vain japanilainen vaihto-oppilas pisti paremmaksi. Luonnoksia oli huoneen seinät täynnä. Ne jotka eivät valikoituneet projektiin jäivät kytemään myöhemmin toteutettaviksi.

Opettamista en pitänyt vaihtoehtona. Kuitenkin ystäväni sai minut houkuteltua seurakunnan lasten ja nuorten savipiiriin ohjaajaksi. Minua houkutti raha. Siinä oli paras palkka, jota olin koskaan saanut. Opettaminen ei ollut yhtään hullumpaa. Suunnittelimme yhdessä tunnit ja otimme vastaan lasten riemun ja onnistumisen ilon.

 

Pieksämäki

Tapasin mieheni vahingossa Pieksämäeltä. Hänellä oli jo työ ja omakotitalo. Hän ei muuttaisi mihinkään. Seurustelimme etänä opiskeluni ajan. Olisin katunut, jos en olisi muuttanut takaisin kotikaupunkiini ja katsonut mihin suhde voi kehittyä, joten muutin Pieksämäelle. Putosin opiskelun jälkeen tyhjän päälle. Olin kaupungissa, josta olin aina pyrkinyt pois, josta en enää tuntenut kuin mieheni kavereita ja heidän puolisoita ja sukulaisia, jotka olivat hyvin erilaisia kuin minä. Tämä oli kuoppa. Ei jaettua yhteistä mieltä ja keramiikan kahvihuoneen iloista hyminää.

Puolisoni vanhemmat opettivat Partaharjulla askartelun opettajina. He suosittelivat minulle ilmottautumista kouluille opettajien sijaislistoille ja viemään portfolion Seutuopiston toimistoon, siltä varalta, että jos ilmestyisi jotain missä voisivat hyödyntää minua. Sain tehdä paljon sijaisuuksia ala-asteilla. Opettajat tulivat minulle tutuiksi. Tein kaikkea mitä vain vastaan tuli. Keramiikkaa sain tehdä Partaharjunopistolla pienessä keramiikkauunissa. Siihen mahtui kerralla ehkä kuusi kulhoa. Ajattelin kuitenkin, että rauta on taottava silloin kun se on kuuma ja tarjosin töitäni Helsinkiin Design Forum Shopiin. He ottivat Pyry- kulhot ilolla vastaan. Mieltä hiveli ensimmäinen Glorian koti lehti, jossa oli kuva minun kulhostani!

Ilmottauduin Seutuopiston grafiikankursseille, jossa oli opettajana kuvataiteilija Hannele Haatainen. Hannele oli kovin kannustava ja on hänen ansiotaan, että olen töissä Seutuopistolla. Kuvataidekoululta oli lopettamassa keramiikan tuntiopettaja ja kokouksessa oli mietitty erilaisia vaihtoehtoja. Hannele oli todennut minut tiimiin sopivaksi. Sain puhelun rehtori Majoisen Päiviltä. Pääsin lopettamaan työni Hesburgerilla ja aloittamaan opetustyöt. Olin hirvittävän tarkka ja suunnittelin tuntejani tuntikausia, koska halusin olla hyvä. Tein kaikista pitämistäni tunneista kirjaa. Mitä oli tehty, mitä välineitä tarvittiin, minkäverran savea kului. Mikä oli opiskelijoiden vaste aiheeseen. Nykyään olen jo paljon rennompi.

Opetushommien kautta tutustuin Sari Tidenbergiin paikalliseen keraamikkoon. Hänellä oli työhuone ja hän tarvitsi jonkun jakamaan kuluja. Minulla oli nyt työhuone. Elettiin vuotta 2010. Vuokranantajana toimi hänen veljensä ja vuokra on hyvinkin kohtuullinen. Minulla oli mahdollisuus tehdä enemmän.

Lasi

Eräs opiskelutovereistani, Viinikaisen Heikki, muutti Nuutajärvelle. Hän kannusti minua tulemaan puhalluttamaan töitäni Kari Alakoskelle. Hain apurahaa Taikelta ja Etelä-Savon maakuntarahastolta. Molemmat myönsivät. Tämä oli mahtavaa! Kari suostui puhalluksiin ja niin alkoi pitkä yhteistyö.

Lasi tarjosi lisää haasteita. Siinä kolmiulotteisen lisäksi tulee vastaa neljäsulottuvuus, se mitä lasi kätkee ja paljastaa sisältään. Optiset harhat, heijastumat ja värien voimakkuus ovat kiehtovia. Mielenkiintoista on myös se yhteistyö ja kommunikaatio, jota ilman lasityö ei valmistu. Pitää olla valmis tuomaan mielipiteensä kuuluvasti esille puhaltajalle. Kyseessä on kuitenkin minun työni ja päätökseni, mutta puhaltajalla on ammattitaito ja  tieto siitä mikä on mahdollista. Joskus näiden yhteen sovittaminen voi olla haastavaa ja voi joutua hieman väittelemään, jotta oikea lopputulos saavutetaan. Nykyään Karilla ja Hepoahon Marjalla on lasistudio Riihimäellä. He järjestävät työnäytöksiä ja studiolla on mahdollista käydä myös kokeilemassa lasinpuhallusta.

Lasin tekeminen on kallista. Yksi tunti puhaltajan kanssa maksaa 200€ +alv. Hionta maksaa 80€ +alv/ tunti. Olen kiitollinen saamistani apurahoista. Olen saanut hyvin tukea Etelä-Savon maakuntarahastolta, Taikelta ja Pieksämäen kaupungilta. Ilman näitä taiteentukijoita monikin projekti olisi lähes mahdoton. Nämä tahot ovat myös tuoneet elämääni paljon uusia verkostoja ja ihmisiä, joista Kirsi-Maria Törönen on varmasti yksi vaikuttavammista. Hänen kauttaan olen päässyt mukaan monenlaisiin hienoihin näyttelyihin, projekteihin ja taiteilijatapaamisiin.

Vieläkään en oikein tiedä mikä olen. Olen aina ollut jollain lailla sopeutumaton. On kuulu mihinkään laatikkoon. Olen taiteillija, muotoilija ja opettaja. Jos käyttäisin itsestäni jotain nimikettä, niin taiteen sekatyöläinen olisi varmaan lähimpänä sitä mitä teen.

Pikkuhiljaa olen myös löytänyt Pieksämäen paremman puolen. Sen rauhan luonnon keskellä. Harrastusten myötä ihmissuhteita ja samanhenkisiä ihmisiä.

Kun sanotaan ettei taiteella voi elää, niin olen erimieltä. Kyllä voi. Ja uraa voi luoda myös pieneltä paikkakunnalta käsin, kaiken ei tarvitse olla isommissa kaupungeissa. Tarvitaan vain paljon sinnikkyyttä, sisua ja halua tehdä. Pitää olla myös valmis kehittämään itseään ja kehittymään, luomaan suhteita ja verkostoja. Kuuntelemaan muita ihmisiä. Näkemään mahdollisuuksia ongelmien keskellä. Eikä tietysti ripaus onnea ja sattumaa ole pahitteeksi.